Rottarouva

Günter Grass, 1986

Tammi, keltainen kirjasto

Tyyli: surrealistinen maailmanlopunennustus

Kirjan tarina alkaa siitä, kun kertoja saa joululahjaksi rotan. Se on ihan tavallinen rotta. Päiviä rytmittävät radio-ohjelmat ja elämä soljuu eteenpäin ihan tavallisesti. Pian rotta alkaa kuitenkin tulla kertojan uniin, siitä tulee Rottarouva. Se tietää maailman historian ja pian käy ilmi, että se ainakin väittää tietävänsä myös tulevaisuuden. Rottarouva väittää, että ihmiskunta rottien varoituksista piittaamatta tuhoaa itsensä. Vai joko tulevaisuus meni? Kiertääkö kertoja yksin avaruusaluksessa, viimeisenä ihmisenä?

Yhtäkkiä lukijaa viedään kiivaasti monimutkaisten tarinoiden vyyhteen. Purjehdimme Itämerellä viiden naisen kanssa laskemassa meduusoja, tutustumme goottilaisväärentäjä Malskatiin, Kasubiaan lähtöä valmistelevan Oskarin kanssa suunnittelemme elokuvaa karkaavista kanslerin lapsista, jotka sitten lukeutuvatkin rottia rakastaviin punkkareihin ja lopulta päätyvät satuolentojen kanssa puolustamaan maailmaa ja sen satuja. Välillä hyppäämme menneisyyteen, jossa tarina rottia johdattavasta pillipiiparista saa uuden hahmon ja koko ajan pysyy Rottarouva taustalla ennustamassa kuinka maailma tuhoutuu.

Kertoja pitää sitkeästi kiinni ihmisen todellisuudesta ja radio-ohjelmistaan, mutta Rottarouva johdattaa meidät väkisin rottien tulevaisuuteen, posthumaaniin aikaan. Rotat ja ihmiset ovat aina kulkeneet rinnatusten, mutta nyt on rottien tultava toimeen ilman meitä. Ihmisiä ei kerta kaikkiaan enää ole. Kirja siis on eräänlainen maailmanlopunennustus, jossa – kuten usein ennenkin – ydintuhosta selviävät lähinnä vain sitkeät rotat. Kirja kuitenkin limittää monia tarinoita niin kummiksi sykkyröiksi, että lukijan on vaikea edes aavistaa, kuinka ne kaikki liittyvät toisiinsa, jos liittyvät. Ja kaiken tämän keskellä kirja ottaa kiertäen ja suoraan kantaa mm. uskonkiistoihin, juutalaisten vainoamiseen ja ihmisen itsetuhoisuuteen.

Kirjan ”juoni” on äärimmäisen monimutkainen ja vaikeaselkoinen, mutta tietyllä tavalla nerokas. On vaikea tietää mikä on totta ja mikä kuvittelua, mutta jollain kummallisella tavalla kaikki kuitenkin liittyy kaikkeen. Ja lopuksi jää ihmettelemään, että onko tämä utopiaa, vai piileekö tarinassa totuuden siemen. Tuhoaako ihminen itsensä väistämättä vai onko meillä vielä toivoa? Ovatko sadut kuolleet?

Rotat on kirjassa kuvattu inhimillisesti: ne ovat ylivertaisia hengissä säilymisessään, mutta niillä on tunteita, tavoitteita, uskonkiistoja, viljelyksiä ja historiaa. Ne tuntevat itsensä ihmisen kumppaniksi ja ihmisen kadottua kaipaavat tätä. Ihmisiltä ne eivät saa vastausta kiintymykselleen, lukuun ottamatta joitakin lapsia ja punkkareita, jotka kanniskelevat rakkaita rottiaan ympäriinsä. Ainakin tässä lienee se totuuden siemen?

Kevyttä luettavaa Rottarouva ei ole. Usein on jo täysin unohtanut, mihin suuntaan edellinen lukukerta tarinaa vei ja juonta joutuukin toisinaan hieman kertailemaan. Ja joskus tuo kieppuva ja kummallinen tarinankulku kerta kaikkiaan vie voimat niin, ettei kerralla voi lukea kovin pitkään. Mutta kirja herättää ajatuksia ja vaativamman kirjallisuuden ystävä varmasti saa paljon irti tästä lähes Nobel-palkitun kirjailijan surrealistisesta teoksesta. Malttamaton lukija puolestaan voi tuskastua jo ennen kuin pääsee kunnolla alkuunkaan.