Muodostamme uusioperheen

Tämä tarina tapahtui oikeastaan jo reilut pari vuotta sitten, mutta
kertomus sinänsä ei vanhene. Kaikki jutun rotatkin nukkuvat jo ikiunta,
mutta muistot elävät.

Uskollinen ystäväni, rattulaiseni Vilma jäi yksin, kun toinen rottoseni,
siskonsa Juulia siirtyi autuaammille jyvämaille. Vilma oli selvästi
yksinäinen ja allapäin, ei niinkään halunnut harrastaa liikuntaa kuin
rapsuteltavana oloa. Onneksi olin varautunut, ja jo aiemmin päättänyt
hankkia sille kaksi pikkuista kaveriksi, joten odottelimme vain
varattujen pienokaisten kypsymistä.

Vilman asutin ajoissa lainaksi saamaani kanihäkkiin, sille kun oli kokoa
kertynyt sen verran että pysyi harvempipinnaisessakin häkissä... (Vilma
tosin lajitietoisena ladyna tuumasi että katso korvia ja häntää,
näyttääkö kanilta, häh?!) Ajattelin että vara-asumuksesta voisi olla
hyötyä uusioperheen muodostamisessa.

Ja lopulta sain hakea pikkuiset. Jo ovella vastaan kirmasi niiden äiti,
sulava kaunokainen. Yritin vakuutella sille että lapset saavat hyvän ja
rakastavan kodin... Vaan entäpä pikku nuppukuonot! Kerrassaan
rakastettavia otuksia, vilkkaita ja seurallisia. Sain nipun hyviä
ohjeita totuttamiseen ja uusia rotanhoitovinkkejä. Kotimatkaan
pienokaiset suhtautuivat tyynesti, nillistelivät minua kuljetusboxin
seinän läpi kuin totuttautuakseen uuteen "omaan ihmiseen".

Kotona laskin pikkuiset - joiden nimiksi päätin jo aiemmin Hilppa ja
Timja - ensin keskenään varsinaiseen häkkiin. Vilma seurasi omasta
häkistään hämmentyneen mutta selvästi kiinnostuneen näköísenä. Reippaat
rotanlapset ryhtyivät heti kartoittamaan uutta asumustaan, ja - hieman
malttamattomana - päätin tutustuttaa niitä pikapuoliin myös Vilmaan.
Koko rottatrio siis sängylle ja minä itse vahtiin. Ensin Vilma vain
nuuhkaisi ympärillään hyrrääviä pikkuisia, ja näytti siltä kuin ei
ikimaailmassa aikoisi alentua noteeraamaan mokomia rääpäleitä miksikään.
Pienet kyllä olivat kiinnostuneita Vilmasta, juoksivat sen perässä ja
yrittivät saada huomiota.

Koska alku vaikutti lupaavalta, päätin jo samana iltana yrittää samassa
häkissä asustelemista. Seurasi pölläköitä ja vikinää, muttei yhtään
vakavaa yhteenottoa; ei jälkiä. Yönkin pärjäilivät samassa häkissä.
Välillä heräsin ääniin - nukuin niin kevyesti sinä yönä, kun jännäsin
totuttautumista - mutta sujuihan se. Totesin että pienet olivat
pesiytyneet häkin yläkerroksiin ja Vilma alas, keskikerroksessa oleva
ruoka- ja juomabuffetti tuntui olevan ei-kenenkään-maata, joten kaikki
saivat syödä, vähän vuorotellen.

Aamulla ehdin vielä hieman seurata tilannetta ennen töihin iltavuoroon
lähtöä. Kasvattajan ohjetta noudattaen - totesin että tämä olisi pitänyt
tehdä jo aiemmin! - hajustin koko lauman ja kiistanaiheena olleen
nukkumapussinkin dödölläni, ja se näytti auttavan. Kohtalaisen
rauhallisin mielin saatoin lähteä töihin.

Loppujen lopuksi vei vain pari päivää, kun koko rottatrio sulautui
uusioperheeksi. Ne syövät yhdessä, kirputtavat toisiaan, ja toteutuipa
vanha laulukin: "vanhakin jo nuortuu kuin lapsi leikkimään". Kaikkein
hellyttävin näky on kuitenkin pullisteleva nukkumapussi (häkin kattoon
kiinnitetty riippumattotyyppinen), jossa koko katras uinuu pinossa.

Toki rottaperheessä on riittänyt elämää alkuhässäköiden jälkeenkin.
Timja sai nopeasti lisänimen "Timja the Kolopesijä" taipumuksestaan
piiloutua mihin hyvänsä soppeen. Molemmat pienokaiset oppivat nopeasti
käyttämäni huikkaukset "Lapset! Ruokaa!" ja aamullisen "Lapset! Puuroo!"
(rottani syövät joka aamu lämmintä puuroa - kylmä ei kelpaa, siitähän
voi niiden mielestä saada vaikka yskän!) Nimitys "lapset" jäi ajalta,
jolloin ensimmäiset rattulaiseni saapuivat luokseni, ja poikaystäväni -
seurattuaan höösäystäni niiden parissa - rupesi nimittämään niitä
"lapsiksi".

Taannoin totesin myös, että rotat todella ovat älykkäitä halutessaan
säilyttää vapautensa. Mennessäni viikonlopuksi poikaystäväni luo raahaan
eläimeni aina mukana - eihän niitä nyt yksin henno jättää, ja Juhakin
tykkää niistä... Siellä ne sitten asustelevat varahäkissä. Kun pienten
ensivierailulla laskin ne vapaaksi lattialle, riemu oli suuri.
Alkuihmettelyn jälkeen kaikki vipelsivät ympäriinsä, tutkivat paikkoja
ja kävivät välillä tervehtimässä meitä; kiipesivät jalkaa pitkin syliin
ja taas alas.

Kaikki tuntui sujuvan hyvin, kunnes Juha huomasi jotain: joku oli
harjoitellut sähköasentajan (tai oikeammin antiasentajan) vaativaa
tointa hänen kallisarvoisten stereoidensa johdoilla. Laatutietoisena
yksilönä asentajarattus oli osannut valitan nimenomaan parempilaatuiset
kaiutinjohdot... Yksikään johdoista - saati rotista, joita minä
ensimmäiseksi ajattelin - ei ollut onneksi kärsinyt hirveän pahasti,
mutta parista kohtaa kupari kiilsi. Kaikki kunnia Juhan
rauhallisuudelle; ei kohtausta vaan tyyni ilmaus: "jos keräisit ne
elukat vaikka nyt pois..." Kyllähän minä, nopsastihan tässä, kaikkihan
ne olivat juuri esillä... Vaan eipä näy enää. Ei hiiskaustakaan, vaan
kaikkialla "rotanhiljaista". Huhuilimme, katselimme, ei mitään. Kaikki
liikehdintä loppunut täysin. Fiksuja eläimiä siis, eivät jää helpolla
kiinni!

Hilppa sitten antautui ensimmäisenä, hipsutti kirjahyllyn takaa
näkyville niin että tavoitin sen käsiliikkeellä, joka on hioutunut
jyrsijöiden parissa suorastaan silmää nopeammaksi. Ensimmäinen häkkiin
ja koirannappula syötäväksi ettei vapaudenriisto niin kirvelisi... Vaan
Timjaa ja Vilmaa ei näkynyt eikä kuulunut missään. Siis voimailuhetki:
huonekalujen siirtoa. Timja löytyi jo ensimmäisen lipaston alta.
Todistettavasti pienessäkin rotassa on poweria kun se yrittää karkuun...
Mutta rauhoittuihan se, kun tajusi ettei sieppaajana olekaan petoeläin
vaan se tyyppi joka ruokkii ja rapsuttaa. Siis häkkiin ja koirannappula.
Vilmasta sen sijaan ei näkynyt jälkeäkään. Odottelimme, ihmettelimme,
mutta rotta oli ja pysyi kuin maan nielemänä. Juha siirteli huonekaluja,
mutta ei. Saimme kuitenkin varmuuden että sen on pakko olla kirjahyllyn
takana. Minä maanittelin sitä, kopistelin hyllyn sokkelia ulkoapäin,
mutta ei. Tarjoamani auringonkukansiemen kyllä hävisi sormista, mutta
niin sulavasti ettei toivoakaan kiinnisaamisesta. Lopulta Vilmakin
antautui (kun vasta puolisen hyllyä oli purettu ja yö oli jo pitkällä),
joutui häkkiin ja sai koirannappulansa. Ei traumoja kenelläkään, ja
Juhakin suhtautui rottosiin edelleen lämpimästi...
 

Satu Paloniemi