Rottien kanssa elämäänsä jakaessa eteen tulee niin myötä- kuin
vastamäkiäkin. Uskollisempaa myötäeläjää tuskin voi olla, mutta elämä on
usein valitettavan lyhyt. Sitä sitten voikin jo kutsua vastamäeksi.


VASTA

Rottarakkaani Timja eli pitkän elämän - pisimmän mitä kukaan
tähänastisista rotistani. Lopulta kahden vuoden ja viiden kuukauden
iässä tuli eroamisen aika. Tavallaan sitä olin jo ajatellut pitkäänkin -
kuolihan Timjan sisko jo paljon aiemmin. Toisaalta sitä osasi varautua
ettei yhteistä aikaa ole enää paljon jäljellä - mutta toisaalta ystävän
kuolemaan ei koskaan voi olla täysin valmis.

Loppu oli nopea, joten pitkää miettimis- (tai kitumis)vaihetta ei
lopulta ollut. Oireet, jotka tunnistin heti, tulivat aamusta, ja sain
ajan eläinlääkärille jo samalle päivälle. Timjan kunnon tietäen ja
siskonsa Hilpan poismenon - ja sitä edeltäneet oireet - muistaen
epäröintiä ei tarvittu. Tietoisuus hetkestä iski äkkiä ja kovana.
Muistan hetkiä ajomatkasta lääkärille, silmät itkusta sumeina. Tuttu
"perhetohtori" oli lomalla, mutta hänen sijaisensa hoisi Timjan
hienotunteisesti. Olin paikalla loppuun asti, ajatellen että
lemmikinomistajan velvollisuuksiin ja oikeuksiin kuuluu taata ystävälle
paitsi hyvä elämä, myös hyvä kuolema. Ja ennenkaikkea halusin hyvästellä
pikkuiseni, antaa sen nukahtaa syliini.

Asiaa ei mitenkään helpottanut se, että vain viikko Timjan kuoleman
jälkeen myös perheemme 15-vuotias koira, tiibetinspanieli Honey piti
lopettaa. Kotoamuuttoni jälkeen Honey asui vanhempieni luona, mutta oli
silti sydämessäni minun koirani - aikanaan minun koirakuumeeni takia
luoksemme muuttanut. Ja tuntui, että se on ollut olemassa aina. Jälleen
luopuminen ystävästä, sama vastaanottohuone, tällä kertaa
"perhetohtorimme" Marja Mallat itse paikalla. Kaunis lähtö sekin. Marja
rauhoitti Honeyn autossani, jottei se enää tiennyt joutuneensa
eläinlääkäriin - ressukka inhosi aina paikan hajua. Lopullisen ikiunen
jo nukkuva koiru sai hoitopöydällä.


TAUKO

Mutta jo tuolla raskaalla matkalla oli lohtuna ajatus tulevasta
myötämäestä. Minä, joka ensimmäistä kertaa 16 vuoteen olin täysin
eläimetön, olin jo onneksi asennoitunut saamaan uutta perheenlisäystä.
Mirja, jolta Timja ja Hilppakin aikanaan ilokseni saapuivat, auttoi
nytkin. Sijoitusnaaraasta - tai olisiko sievempi ilmaus vaikkapa
sopimusmamma - oli ollut puhetta, ja nyt alkoi olla häkissä ja sydämessä
sen aika.


MYÖTÄ

Niinpä sitten parin viikon kuluttua rotanhakuun. Ehdokkaita olimme
Mirjan kanssa pohtineet puhelimitse aiemmin, mutta lopulta mukaani lähti
hurmuri, joka ei edes ollut mietintälistalla - siinä nyt vaan jotenkin
kävi niin, rakkautta ensi silmäyksellä... :) Neidin nimeksi tuli Ilona -
mikä voisikaan paremmin kuvastaa rottaa joka saapuu ilokseni menetysteni
jälkeen! Koska Ilona on vielä nuori, hänelle "seuraneidiksi" mukaan
lähti Siiriksi nimetty typykkä; varsinainen "leasing-rotta". :) Siirin
on tarkoitus aikanaan muuttaa Mirjalle takaisin saatuaan elämänkokemusta
- eli kun Ilona lähtee morsiusmatkalleen ja tulee odottavana äitinä
takaisin luokseni. Tämä järjestely siksi, että Ilona saa hoitaa vauvansa
rauhassa, ja häkissäkin on sitten hyvin tilaa jättää Ilonalle pari
tytärtä seuraksi.


Kotiemme pieneläimiä

Sen jälkeen kun pikkutytöt, Ilona kahdeksan ja Siiri viiden viikon
ikäisenä muuttivat taloon, ei elämää totisesti ole puuttunut.
Ensimmäisenä yönä tytöt pitivät tuparit niin että koko häkki jytisi - ei
tappelua, mutta pitäähän sitä nyt uusi koti järjestää mieleisekseen. Ei
siinä muuta mutta minun piti herätä seuraavana aamuna puoli kuudelta
ehtiäkseni aamuvuoroon töihin. Huolimatta siitä että olin juuri "saanut
kaksi lasta" - missä äitiysloma tai edes palkallinen hoitovapaa!?
Nukkumaanmeno jäi myöhäiseksi ja pari kertaa heräsin bilestävien rottien
ääniin (kaksi kasvuikäistä riiviötä pitää melua itsestää hieman eri
malliin kuin yksinasuva mummoikäinen rotta), mutta mitäpä sitä ei
rottiensa eteen tekisi.

Ensimmäisenä aamuna tarjoilin aamupuuron hyvin jäähdytettynä.
Klöntiksihän se hyytyy. Siiri tarrasi puuroon, nosti sen kuin paininuken
kupista ja yritti viedä pesäkoppiin. Yritykseksi jäi, kun tahmea klöntsä
juuttui mökin oviaukkoon kiinni. Siinä ne sitten kamppailivat, puuro ja
Siiri, Ilonan yrittäessä saada haukkailtua edes vähäsen aamupalaa
jostain Siirin painiotteiden välistä. Onneksi olin ajoissa lähtöä
tekemässä; töissä eivät kaikki muutenkaan ymmärrä rottia lemmikkinä,
joten selitys "No sori en kerinny ajoissa kun piti nähä kumpi voittaa
painimatsin, puuro vai rotta" ei myöhästyessäni ehkä olisi herättänyt
myötätuntoa ja ymmärrystä...


Action!

Parivaljakko osoitti toimeliaisuutensa toki monin muinkin tavoin. Minä,
joka jo luulin nähneeni suurimman osan siitä mitä rotat voivat keksiä,
sain kerrassaan uusia elämyksiä. Siiri tuntui potevan jonkinmoista
pikkusiskosyndroomaa, koska sen oli "pakko" pysytellä koko ajan Ilonan
kintereillä tätä matkien. Siis mitä isot (edustajana Ilona) edellä, sitä
pienet (eli Siiri) perässä. Pienehkö, joskin kunnioitettava taidonnäyte
on kiivetä jalkalampun jalkaa ylös - ottaen huomioon että kyseessä on
pystysuora, täysin sileä metalliputki. Tässäkin Ilona oppi tempun ensin,
ja Siiri seisoi onnettoman näköisenä lattialla lampun jalkaa haroen
(sääliksi kävi, minusta) kunnes keksi, miten kiipeäminen tapahtuu. Nooh,
onhan sitä ennenkin talousjakkaran jalkoja kiipeilty...

Varsinainen neronleimaus sen sijaan oli työntyä runkopatjan sisään.
Patjassa kun on kaksoisjousitus, alemman jousikerroksen suojana on vain
ohut kuitukangas. Tätä kangasta raottamalla aukeaa aivan uudenlainen
leikkipaikka jousien välissä juoksennellen. Katselin tuolloin elokuvaa
videolta, rottasten nauttiessa vapaudestaan - mikäpä olisikaan
kodikkaampi tapa viettää iltaa. Yht'äkkiä vain rottia ei näy missään.
Vaimea rapina lopulta paljasti niiden olinpaikan. Aikani ihmeteltyäni
totesin, ettei juuri muuta taida olla tehtävissä kuin odotella, milloin
neidit suvaitsevat tulla pois. Ilona sitten reilun tunnin päästä
kilttinä tyttönä tulikin - ja joutui suoraan häkkiin, tosin kehuttuna
hyvästä käytöksestään. Siiri-pienokainen sen sijaan taisi nukahtaa
piiloonsa, siitä kun ei saanut mitään havaintoa. Lopulta sitä sitten
kesyihminen on pakotettu mylläämään kaikki petivaatteet pois sängystään
ja kääntämään koko sängyn kyljelleen pystyyn siinä toivossa, että saisi
pikkulemmikin häädettyä. (Ei kai kukaan iltaansa halua viettää
pelkästään leffaa katsellen - kotiemme pieneläinten jahtauksessa on
sentään haastetta!) Harkitsin jo ottavani kunnon teurastusveitsen esiin
- tarkoituksena siis teurastaa sängyn pohjakangas, ei tietenkään rottaa
- kunnes sain Siiristä näköhavainnon. Rotissa on yleensä ottaenkin
kiitettävän hyvä yhä-ylös-yrittää -toiminto (kuin Pienessä nokipojassa
konsanaan), ja niinpä Siirikin oli kiivennyt sängyn sillä hetkellä
ylimmälle laidalle, mistä kangasta sai hieman venytettyä. Muutaman
lipsuotteen jälkeen sain tytön niskasta sen verran napakasti kiinni,
että sain sen vedettyä pois jousien välistä. Vaikka kuinka hellästi
otin, lapsukainen päästi porun - tosin minusta tuntui että kyse oli
ennemminkin harmista kuin muusta. Eikäpä Siirikään näyttänyt
traumatisoituneen, kun sitä silittelin ja kotiutin häkkiin. Mutta taas
tuli uutta oppia; joustinpatjan jousissa on ilmeisesti jotain rasvaa
tms, koskapa kummankin vaaleanpunaiset tassunpohjat olivat aivan
mustana! (Miksei tälläisistä asioista puhuta jo koulun
kotitaloustunneilla, kysyn vaan?! Perunoita vaan keitellään...) Ajastaan
tassut kyllä putsaantuivat. Minä taas pontevasti tilkitsin kutsuviksi
osoittautuneet sängynpohjan reuna-alueet vahvalla aaltopahvilla niin,
että pahvin laidasta on hankala saada hampaillakaan otetta - vaikutti
toimivan.

Siis nimenomaan vaikutti - aina toiseen näytökseen asti. Eli kun
kuitukangasta ei saa raotettua laidasta, siihen jyrsitään keskelle reikä
ja taas päästään patjaan. Tässä välillä piti vain odottaa ja kasvaa sen
verran että mittaa tulee lisää, jotta lattialta ylttää pohjaan kiinni.
Eli kesyihminen tunnustaa vajavaisuutensa, nöyrtyy ja ryömii maan
tomussa. Tai ainakin lattian pölyssä, pujotellakseen sängynpohjan
keskiosaa peittävät pahvit paikoilleen. Ja taas sitä tuntee osanneensa
vastata rottien aktiivisuuteen sopivilla täsmärajoitteilla.

Vaan kolmas kerta toden sanoo - tiedä sitten että rotilleko vai
kesyihmiselle. Sattuipa nimittäin niin hauskasti, että sängyn pohjassa,
päädyissä on kapeat kaistaleet vain yksinkertaisella jousituksella
varustettua aluetta. Ne kun ovat korkeammalla, niihin ei rotta yllä -
eihän? Väärin. Siis rotta jyrsii pois hieman vaahtomuovia ja kipittää
patjaan. Ja rotan tultua ulos ihminen kääntää sängyn ja katkaisee
kyntensä juntatessaan lisää pahvia paikoilleen (onneksi aaltopahvi on
ehtymättömästi uusiutuva luonnonvara työpaikalta saalistettuna). Nyt
ihminen on jo läksynsä oppinut, eikä enää kuvittele tehneensä esteen.
Hidasteen ehkä. Seuraamme tilannetta.

Ja seuraavan kerran, kun joku taas kysyy miksen pitäisi lemmikkinä
vaikkapa kultakaloja, vastaan että eiväthän ne ole läheskään niin
haasteellisia kuin rottakullat! Kenen kalat muka sängyn sisään
kaivautuvat?

Toki muunkinlaista "Arvaa missä olen!?" -leikkiä on harrastettu. Siiri
näissä on erityisen kunnostautunut. Taannoin "kesyuroksen" luona tytöt
olivat vapaana keittiössä, joka on johdottomaksi ja aukottomaksi
tilkittynä ainut rottien vapautusalue. Ilona kyllä pysyi esillä, mutta
Siiriä ei näkynyt missään. Järjestelimme jo etsintöjä muualta asunnosta
- jos se vaikka olisi kuitenkin livahtanut ovesta - kunnes erotin
hienoista rapinaa. Niinpä, pikkutyttö mahtuu jääkaappipakastimen taakse.
Ilona pysyi esillä vain, koska ei kolmen viikon ja 60 gramman
kasvuetumatkansa takia päässyt perässä. Ilmankos se näytti murjottavan.
Viitisen tuntia kesti houkutella Siiri pois, ja lopulta se onnistui
käyttäen apuna ohutta oksaa ja lattiaharjaa (härnätään oksaa
tavoitteleva rotta liikkeelle, tukitaan harjalla rako sen takana jottei
se pääse peruuttamaan). Kun nappasin karkuun pyrkivän tytön, se rääkäisi
harmista ja säikähdyksestä niin ettei uskoisi moisesta pikkuisesta
sellaista ääntä irtoavankaan. (Siirissä on selvästi parkukakaran vikaa -
kaikki epämieluisa ilmaistaan äänekkäästi, vaikkei taatusti
sattuisikaan.) No, loppu hyvin, kaikki hyvin. Rottaset häkkiin ja ruoka
tarjolle - näytti pitkäaikaispiiloutujaakin nälättävän! Seuraavaa
ulkoilukertaa varten kolo oli tukittu, joten Siiri suoritti tyylikkään
ohijuoksun mulkoillen estettä, jonka ymmärtämättömät ihmiset olivat
rakentaneet. Aina pienimmiltä kielletään kaikki kiva!


Oppivaiset otukset

Mutta ovat tytöt toki oppineet monta hyvääkin asiaa. Heti ensimmäisinä
päivinä "Ruokaa!" ja "Puuroo!" -huikkaukset imeytyivät tajuntaan ja
saivat aikaan mielekkään reaktion. Nimet on opittu, ja jonkinlainen
luoksetulokin onnistuu - ellei juuri sillä hetkellä satu olemaan jotain
mielenkiintoisempaa tekeillä. Ensi alkuun lapsirotat papanoivat vapaana
ollessaan mihin sattuu, mutta muutaman viikon kuluttua papanoita löytyi
enää parista tietystä "piilosta". Liekö ollut Timjan henki opastamassa
uusia rattulaisia, kun paikat olivat juuri samat kuin edelliselläkin
sukupolvella. Koska häkki sijaitsee lipaston päällä, poissa
lattiavedosta, sinne on opittu kulkemaan vapaana ollessa vieressä olevaa
talousjakkaraa hyväksi käyttäen - jos sattuu jano tai nälkä yllättämään
kesken kirmailun.

Tietenkin hellyttävin oppi on se, että kesyihminen on ihan hyvä tyyppi!
Tämä osoitetaan kiipeilemällä sen päällä ja muutenkin hakemalla sen
huomiota. Ja nauttimalla rapsuttelusta. Ja jos sillä sattuu olemaan
jotain hyvää käsillä, jaettu herkku on oikein käytetty herkku!
 

Satu Paloniemi