Rottalan uudet asukit

Frodo joutui aluksi asumaan tovin itsekseen ja se oli hieman eksyksissä, kun ympärillä ei ollutkaan enää kotoa tutuksi tullutta suurta laumaa. Pidin sille kyllä kovasti seuraa, mutta rottakaveria en voinut mitenkään korvata. Parhaiten tämän huomasi siitä, että myöhemmin niin itsevarma Frodo oli tuona aikana oikea mamelo. Kun vaihdoin sen isompaan häkkiin, ei se moneen päivään uskaltanut poistua ylätasolta alas tutkimaan uutta maailmaansa, vaan kurkki vain silloin tällöin epäluuloisena alakerran suuntaan ja perääntyi nopeasti takaisin yläkoppiinsa. Kun sitten kyllästyin papanoihin pitkin tasoja, nostin pojan ylhäältä puruille, ja kas: kuin lamppu olisi syttynyt! Ooh, täällähän voi juosta! Ja tämähän on ihan turvallista! Ja siitä pitäen Frodo veti kerran illassa hirmuisen rallin ympäri häkkiä kuin säännöllinen kuntourheilija – ja vetäytyi taas tasolleen.

Frodon hieman rajoittunut maailmankatsomus jouti rojukoppaan, kun se vihdoin sai kaverikseen kolme uteliasta ja rasavilliä vekaraa. Siinä sitä mentiin onnellisina häkkiä ylös ja alas ilman surua ja murhetta, nukuttiin läjässä ja kirputettiin toisiaan. Eipä ollut minusta näissä harrasteissa rottakamujen korvaajaksi, vaikka kyllä joskus yhdessä nukuttiin ja kirputustakin yritettiin, mutta kun minä en osaa sitä oikein hyvin.

Frodon seurana ovat nyt Vagabond’s-pojat Ambrosius (ag/hd) ja Bartholome (ci/hd) sekä kuopuksena näitä päivän nuorempi Shemeikka (s-ba/hd). Frodo toki näytti lapsille kaapin paikan, mutta kaiken kaikkiaan se tuntui olevan kovin ilahtunut saadessaan seuraa. Vaikka se selvästi onkin lauman pomo, sallii se pienemmilleen toisinaan varsin paljon etuoikeuksia. Useinkin näen Frodon maata retkottavan pitkin pituuttaan selällään toisten pöyhiessä ja kirputtaessa sitä ja leikkitappeluissa pienemmät näyttävät välillä kumman helposti saavan yliotteen. Kertaakaan tutustumisrituaalien jälkeen sen ei ole tarvinnut nuorempiaan kurittaa, vaan se johtaa silkalla auktoriteetilla. Mitä nykyaikaisin isähahmo siis: rajoja ja rakkautta! Mitä nyt siis pojat pistävät sitä välillä halvalla 3–1, mutta tilannehan lienee tuttu jokaiselle isälle ja Aku Ankan lukijalle?

Minä tarjoan vastapainoksi Frodolle hieman aikuisempaa seuraa ja yleensä se poikien vapaana juostessa kiipeääkin joukosta ensimmäisenä syliini ja yhdessä sitten päivittelemme nuorempien poikien käytöstä. Muutenkin toisten kirmailuun kyllästyttyään Frodo etsii mielellään jostain palan paljasta lattiaa (siis joskus meillä sekin voi olla hakusassa) venyttää itsensä oooiikein pitkäksi, haukottelee kerran ja paneutuu nukkumaan. Kaverini nauroikin kerran, että raajat levällään lättänänä makaava rex-rottani on kuin lattiatalja.

Jos nyt Frodo onkin porukan oikea pomo, on Bartholomeella omat pienet vaatimuksensa etuoikeuksien suhteen. Herran vaatimuksena on, että juuri sen olisi päästävä häkistä ensimmäisenä ulos. Kun pienestä luukusta yrittää yhtä aikaa tunkea neljä ei-enää-ihan-pientä urosta, on tungos melkoinen. Bartholome onkin keksinyt taktiikan, jolla se pääsee sujuvasti etuilemaan ruuhkassa. Jos muut ehtivät luukulle ensin eikä pelkkä rynniminen tepsi, vetää se toisia korvista niin, että nämä kiepahtavat ympäri ja se itse pääsee tunkeutumaan eturiviin. Ja tekniikka toimii. Bartholome on muuten oikea mussukka ja olikin ensimmäisessä näyttelyssään Espoossa pettien ROP2 ja paras junnu. En ole pitkään aikaan juuri pettejä harrastanut, joten noinkin hieno menestys tuli kyllä aikamoisena yllätyksenä. Asiaa varmasti helpotti se, että ensikertalaisuudestaan huolimatta poika antoi minun jynssätä ja saippuoida itseään lähes vastaanpanematta. Olipa ihanaa näiden meidän kiljuvien, raapivien ja rimpuilevien naaraiden jälkeen!

Shemeikan jääminen meille on oikeastaan ollut ihana ja jopa nostalginen käänne asioiden kulussa. Aiempia juttuja lukeneet saattavat vielä muistaa ihanaiset kullannuppuni Moodin (Vagabond’s Mood Indigo) ja tämän tyttären Valman, jotka ovat olleet ehkä todella mieleenpainuvia persoonia rottiemme joukossa. Valman jälkeenkin suku on kyllä jatkunut, mutta meillä ei noita herranterttuja ole asustellut. Ja oi, nyt sitten on taloon saatu Valman pojanpoika! Vaikka Shemeikka onkin uros, näen sen liikkeissä, eleissä ja edesottamuksissa niin paljon Valmaa, että oikein sydän kiepahtaa syrjälleen! Vielä en tiedä tuleeko siitä samanlainen sydämenvaltaaja kuin sukulaisnaisistaan, mutta sama vauhti, uteliaisuus ja siekailematon opportunismi näyttävät ainakin periytyneen.

Poikain ohella on taloomme asettunut myös hilpeä pikkupimu Vagabond’s Misteli. Sen emä on tämänkin lehden palstoilla aikanaan seikkailleen lainanaaras Lunan poikueesta (terveisiä vain mummolle!) ja asuu erään Jennin luona Äänekoskella. Poikasia odotettiin kuin kuuta nousevaa, ja kas: kokonaista kaksi niitä sitten maailmaan putkahti. Liekö meidän Eskolta loppumassa paukut vai liekö Viuhti moderni uranainen, joka ei suurperhei(s)tä perusta. Lukumäärältään vähäiset lapset olivat kuitenkin luovutuksessa joulunpyhinä, joten niistä tuli Misteli ja Manteli. Mistelihän ei oikeasti ollut jäämässä meille, mutta kun olin sitä jo lähdössä viemään uudelle omistajalle, aloin ajatella asiaa uudelleen ja senhän tietää miten siinä sitten käy! Eikö? No, onneksi toisesta poikueesta oli tarjolla Mantelille kuitenkin kaveri mukaan.

Pikkumimmi Misteli onkin varsinainen persoona. Se on nuoresta iästään huolimatta (nyt tasan 2 kk) varsin voimakastahtoinen ja rohkea rotta, joka ei vähästä hätkähdä. Ensimmäinen ilta kului rattoisasti uutta häkkikamu Fatimaa astuen. Pikkuinen pimu loikki sen selkään kuin miehekkäinkin uros, ja touhu jatkui pitkälle yöhön. Seuraavana päivänä ei tyttöjen yhteiselo ollutkaan enää ihan niin helppoa. Onhan se kamalaa, että illalla sekstaa jonkun tuntemattoman kanssa ja aamulla saakin todeta, että ”se on vieläkin täällä” ja sitten jo asutaan yhdessä! Draaman ainekset, takuulla. 

Pari ensimmäistä päivää Misteli olikin häkissä jatkuvasti isompiensa riepoteltavana, mutta koska tyttö ei tuntunut olevan moksiskaan – korkeintaan hieman suivaantunut – en niitä kuitenkaan erottanut. Kun noin viikko oli mennyt, oli pimu käytännöllisesti katsoen ottanut johdon käsiinsä. Isompien on tätä ymmärrettävästi hieman vaikea sulattaa, ja ne koittavat välillä asiantilaa oikaista, mutta huonolla menestyksellä. Lopputulos on lähes poikkeuksetta sama: isot naiset kellistyy ja vielä piskuinen Misteli pöyhii ja komentaa niitä, ja yleensä vielä merkkaa mielenosoituksellisesti toisen voittonsa merkiksi. Nyt toiset ovat alkaneet alistua kohtaloonsa ja rehellisyyden nimissä tyttö on kyllä paikkansa ansainnut. Se on rohkeampi kuin muut yhteensä ja selvää johtaja-ainesta, vaikka elämänkokemuksen tuomasta kypsyydestä ei johtamiselkeissä ole vielä havaittavissa häivähdystäkään.

Jollain osa-alueilla se tosin yrittää osoittaa sitäkin suurempaa varhaiskypsyyttä: kiima-aikaan tytöstä tulee ihan pöpipää ja sen miehentuska on niin kamalaa, että oikein naurattaa. Tai naurattaa ainakin niin kauan, kunnes se tuolla omalla puhtimäärällään vielä syö itsensä jostain seinästä läpi.

Muutamia kuukausia myöhemmin...

Sitten viime kuuleman nuorisomme on varttunut kovasti, lapsia on syntynyt ja elämä muutenkin rullaillut eteenpäin. Pojat ovat nyt mitä pahimmassa murrosiässä ja lauman arvojärjestys on päivittäin koetuksella. Vielä ei ole kunnon selkoa tullut, sillä tilanteet tuntuvat kovin vaihtelevilta ja aika usein kuvio menee suunnilleen näin: herra A alistaa B:n, B alistaa C:n ja C sitten A:n. Joten mitä tuosta nyt oikein voi päätellä?

Frodosta on tullut vapausaktivisti, mikä lähinnä tarkoittaa sitä, että se järjestää suuria ja äänekkäitä protesteja aina, kun sen vapaus on sen omasta mielestä demokratian vastaisesti riistetty. Joskus kansalaisaktiivisuus kannattaa, sillä kyllä poika on onnistunut pienen valtakuntamme päätöksentekijöihin vaikuttamaankin. Mutta suuri vapaus lisää vapaudenkaipuuta ja nykyään herra on oppinut huomaamaan milloin se aiotaan taas palauttaa häkkiinsä, sillä jatkuvasti jaloissa pyörinyt rotta katoaa tietymättömiin sillä sekunnilla kun kyseinen ajatus vilahtaa mielessäni. Mistä ihmeestä sekin sen tietää?

Pikkumimmi Misteli on sekin hieman aikuistunut eivätkä vanhemmat häkkitoverit enää jaksa niin kovin pistää sen valta-asemaa pahakseen, kun se alkaa olla rotan kokoinen. Mistelin äitikin oli meillä toistamiseen astutusreissulla ja sen seurauksena Frodosta tuli isä. Niiden lempi oli hieman hitaasti syttyvää ja alkuun Viuhti (Vagabond's Sirius) käytti kissatappelutaktiikkaa: ensin se jäkätti ja kiljui hieman ja kun Frodo yhä oli odottavalla kannalla, loikkasi se päin ja alkoi läpsiä herrää kaksin käpälin molemmille poskille. Kerroin tohkeissani omistajalle rotan hilpeästä käytöksestä ja hän ihmetteli intoani: niinhän se aina tekee halutessaan ärsyttää häkkikavereitaan – onkos siinä sitten jotain omituista?

Tapauksesta oli kulunut jo tovi, kun yksi päivä katselin kuinka Misteli johtajan oikeudella halusi haalia siemenkupista ensin kaikki parhaat palat itselleen. Kun Bally tuli onkimaan onneaan ja ottamaan oman osansa, alkoi Misteli yhtäkkiä läpsiä sitä naamaan! Viuh, Viuh, mene pois, minä ensin. Eli niin kuin äiti, niin myös tytär. Pitäisikö tästä nyt puhua periytyvänä läpsimisilmiönä?!

Jonkin ajan kuluttua meille muutti myös Mistelin sisarpuoli, mutta kaiketi koska ne olivat sisaruksia isän puolelta, niin läpsimisilmiötä ei Ainolla koskaan ilmennyt. Aino elikäs Vagabond’s Ainokainen oli poikueensa ainoa lapsi ja uskomattoman suloinen nappisilmä, oikea herranterttu. Siksi kai se päätyi meille kotio, vaikkei alunperin pitänyt senkään. Ilmeisesti tiukka ja harkitsevainen linjani on alkanut lipsua, kun näin käy kaksi kertaa peräkkäin? Mutta ne silmät, ne silmät! Tyttö vain jotenkin lumosi. Yritän vielä hieman pyristellä, josko se tästä sijoittuisi eteenpäin, kun alkaa nuo kiintiöt täyttyä, mutta saapa nähdä. Eli luultavasti ei?

Ainon sisarpuoli Misteli integroi itsensä viimeksi niin tehokkaasti laumaan, että arvelin kaiken sujuvan nytkin aika mutkatta. Unohdin vain yhden asian: kukaan ei viimeksikään halunnut Misteliä asuinkumppanikseen, mutta sisukkaana ja päättäväisenä tyttönä se kesti urheasti toisten höykytyksen, siitä sisuuntuneen pisti sitten ranttaliksi ja otti viikossa komennon isommiltaan. Näin se pakotti muut rauhantekoon kanssaan eikä asiasta sen koommin kiistelty, vaikka toisia kismittikin.

Aino on hieman toista maata kuin Misteli. Molemmat ovat isänsä iltatähtiä pienistä poikueista (2 ja 1 poikasta, herttileijaa!) ja kyllä niissä paljon samaa onkin, mutta Mistelin sisua ei Ainolta löydy. Se on kyllä vikkelä, notkea, utelias ja hurmaava kuten sisarpuolensa, mutta sisultaan se ei vedä sille vertoja. Ja ehkäpä yksinäisen lapsuutensa vuoksi sen sosiaaliset taidot kaipasivat vielä hiomista. Niinpä kun esittelin Ainon uudelle laumalleen, se piippaili kovin surkeana, kun isommat sen selättivät, pöyhivät ja näykkivät. Mistelin uhmakkaasta vastarinnasta ei ollut merkkiäkään. Varasinkin Bally (Siimis Ballycastle) tuntui olevan niin kärmeissään uudesta tulokkaasta, että puolueettomasta maaperästä ja lapsukaisen hajustuksesta huolimatta se kulki pienen perässä piikkipallona ja napsi sitä turkista aina kun kiinni sai. Sen verran olin pienestä huolissani, että päätin suosiolla erottaa porukan.

Ja sitten väsytystaisteluun! Ensin Aino asui tovin omassa häkissä ja vaihtelin puruja ja rottia häkistä toiseen. Kun tämä ei vielä tepsinyt, saivat Misteli ja Aino muuttaa yhteen, sillä niiden kemiat tuntuivat osuvan parhaiten yksiin. Johtavasta asemastaan huolimatta Mistelissä kun ei ole vähäisimmässäkään määrin ilkeämielisyyttä tai tärkeilyntarvetta (no, pientä ilkikurisuutta ehkä joskus). Misteli sai käydä aika ajoin kotihäkissään sekoittamassa hajuja ja sai joka kerta aika kalsean vastaanoton alamaisiltaan ja eritoten Ballylta. Jotta asia etenisi, sai Bally muuttaa yksin pikkuhäkkiin ja muu lauma Ainoineen päivineen sai luvan totutella toisiinsa. Nyt kaikki jo sujuikin melko jouhevasti. Ballyn bestis Fatima sai vaihteeksi käydä Ballyn häkissä hajunvaihtovierailuilla, ja muutaman päivän jälkeen Bally saikin jo palata kotiin. Nyt Ainokin oli jo niin sulautunut kalustukseen, ettei Bally oikein edes noteerannut sitä. Huh huijaa!

Mirja Niskala