Könyämä
Eli kuinka turhasta huolehtimisesta ja pienistä asioista
kehkeytyy outo tapahtumaketju talviautoilun parissa

Asuessani vielä Laukaassa, olin kerran tilanteessa, jossa yksi rotistani oli synnyttämässä piakkoin. Koska sen sisko oli reilua viikkoa aiemmin jouduttu keisarinleikkaamaan ja pelkäsin, että synnytysongelmat saattaisivat olla sukuvika, päätin varata rotalleni lääkäriajan jo ennakkoon mahdollisia ongelmia silmälläpitäen.

Laukaassa ei tuolloin ollut yhtään varteenotettavaa pieneläinlääkäriä – itse aisassa niitä oli ylipäätään tismalleen kaksi: kunnaneläinlääkäri ja pitkään eläkkeellä ollut entinen kunnaneläinlääkäri. Koska jälkimmäinen suoriutui enää korkeintaan rokotuksista ja ensimmäinen olisi varmaan nauranut koko ajatukselle rotan sektiosta, päätin kääntää katseeni toisaalle. Jyväskylässä oli ihan hyviä eläinlääkäreitä, mutta päätin ottaa ajan Äänekoskelta samasta paikasta, jossa se siskokin oli leikattu, sillä olihan tapaus ainakin lääkärin tuoreessa muistissa.

Koskapa synnyttävän rotan kuskaaminen linja-autolla 40 km päähän syyspakkasten aikaan ei ole mikään hirveän houkutteleva ajatus, tarvitsin lasketuksi päiväksi auton käyttööni. Oma automme oli jälleen sidoksissa silloisen avokkini äärimmäisen epäsäännöllisiin työaikoihin, mutta onneksi kaverillani oli vapaapäivä ja sain hältä biilin alleni.

Voihan ensilumi

Kun synnytyspäivä koitti, piti minun aamupäivällä lähteä pistäytymään työpaikalla, vaikka olinkin asianmukaisesti sopinut vapaapäivästä. Aamulla kuitenkin havaitsin, että yön aikana oli satanut talven ensilumet ja maailma oli yhtäkkiä peittynyt kymmensenttiseen märkään lumivaippaan. Kaivoin auton pontevasti esiin, mutta kas: ovet olivat jäätyneet kiinni. Avain meni lukkoon, mutta kaverini puhelinpäivystyspalvelu osasi kertoa, että lukitusnappulat kuulemma tuppaavat jäätymään alas. Niitä ei saa tuolloin auki edes sisältä ennen kuin koko auto on lämmennyt.

No, kömmin ohjeiden mukaan peräluukusta sisään ja totesin, että ovet eivät totta tosiaan auenneet sisäpuoleltakaan. Koira piti kuitenkin saada vielä kyytiin, joten könysin takaisin peräluukulle päästämään sen sisään. Pidin luukkua auki takapenkiltä käsin ja koira suhtautui hyvin epäillen houkutteluuni hypätä – ilmeestä päätellen se oli varma, että tässä oudossa tilanteessa täytyi piillä jokin kavala ansa. Vihdoin se suostui hyppäämään peräkonttiin, sain sen siitä peräpenkille, aloin ropeltaa luukkua kiinni penkin yli roikkuen ja samaan aikaan koira pyöri väkkäränä tietämättä missä sen kuuluisi olla. Sain lopulta ähisten luukun kiinni, koira ei edelleenkään tiennyt mihin päin menisi ja takaisin etupenkille pääseminen oli melkoista sähellystä. Saatan vain kuvitella mitä ohikulkijat mahtoivat ajatella metsikön reunaan parkkeeratun, huurteisen auton keikuntaa katsoessaan, kun sisällä kävi hirveä temmellys ja potkiminen.

Vihdoin istui tukevasti kuskin paikalla. Pidin autoa tyhjäkäynnillä saadakseni sen lämpenemään ja ovet auki, mutta bensatankki oli – kuten ystäväni oli minua informoinutkin – aika tasan kuiva, joten pelkäsin jääväni siihen jos en lähtisi pian tankkaamaan. Hurautin paikallisen Esson pihaan ja tarkistin vielä tankilla, että ovet eivät todellakaan aukea. Mietin kaksi kertaa ujuttautuisinko ulos ikkunasta vai peräkontista ja päädyin jälkimmäiseen, sillä olihan se sentään kokeiltu vaihtoehto. Vääntäydyin siis jälleen peräpenkille, sieltä peräkonttiin ja ulos. Tuntuihan se naurettavalta siellä huoltoasemalla, mutta päätin olla välittämättä ihmisten katseista ja vain tankata muina miehinä.

Ja saman tien jo kirosin: tankin luukku oli visusti kiinni ja sisällä mitä ilmeisimmin jonkinlainen vipu, joka avaisi sen. Enpä ollut sitä tajunnut vetää, kun omassa autossa ei moista ollut. Ei kun samaa tietä takaisin sisään vipua etsimään. Koirakin alkoi jo hermostu, kun sen yli ryömittiin milloin mihinkin suuntaan. Nyt olin kuitenkin sen verran fiksu, että veivasin ikkunan auki, jotta pääsisin vipuun käsiksi jos olinkin vaikka vetänyt väärään suuntaan tai jotain. Ja jälleen könysin takaluukusta ulos. Sain vihdoin tankattua ja olin jo sukeltamassa uudelleen peräkonttiin, kun päätin vielä kerran kokeilla, josko ovet aukeaisivat. Ja voi ihmettä: apukuskin puoli oli sen verran sulanut, että sain oven auki! No siitä sisään, ryömintä vaihdekepin yli kuskin paikalle, ikkuna kiinni ja takaisin baanalle.

Pois kurvatessani huomasin, että huoltoaseman edessä seisoi lähtöäni seuraamassa joukko vanhempia miehiä, joiden joukosta tunnistin mm. kaksi kunnanvaltuutettua. He tuijottivat perääni epäuskoisesti. Nii-in, jaa-a, siinä se meni se edellisten vaalien ainoa vihreä kunnallisvaaliehdokas (sitoutumaton, tahdon omasta puolestani sanoa!). Konttasi takakontista ulos, meni saman tien samaa tietä takaisin sisään, veivasi ikkunan auki, tuli taas takaluukusta ulos, tankkasi, meni apukuskin puolelta sisään, laittoi ikkunan kiinni ja lähti ajamaan. Kyllä se on mennyt vähän kummaksi tuo niiden suhde autoiluun, ei ole normaalia se enää. Ei totisesti.

Kaiken tämän jälkeen pääsin kuin pääsinkin lopulta käymään työpaikalla ja ihan asiallisesti kuskin ovesta ulos. Sieltä lähtiessäni ajattelin, että kun nyt kerrankin olin saanut auton alleni, niin voisin käydä myös apteekissa, kun tarvitsin eräälle rotalle antibioottikuurin ja tuttu lääkäri varmasti määräisi sen puhelimitse. Soitin lääkärille ja hurautin apteekkiin, mutta reseptiä ei vielä oltu lupauksesta huolimatta soitettu. Odottelin puoli tuntia ja kun mitään ei kuulunut, soitin uudestaan lääkärille, joka oli unohtanut jo koko asian. Sitten alkoikin päivittely, että ei meillä tämmöistä kyllä ole hyllyssä. Asiaa selviteltiin ja lopulta lääke luvattiin seuraavalle viikolle. Näiden koukeroiden jälkeen nopea apteekkipyrähdykseni oli venynyt lähes tuntiin ja sain silti lähteä tyhjin käsin.

Eipä siinä mitään, sattuuhan sitä. Mutta autopa seisoi sen aikaa pihalla ja tietysti valot päällä, kun ei omassa autossa tarvitse niistäkään huolehtia. Eli olin nyt myös tyhjin akuin. Päivän kruunasikin mukavasti juokseminen ympäri Laukaata etsimässä käynnistyskaapeleita, kun ”talvi on vasta niin aluillaan eikä niitä kesällä viitsi mukana pitää”. Lopulta lähes puolitoista tuntia myöhemmin sain apua ja pääsin lähtemään kotiin. Olin ihan aivan poikki, vaikken ollut tehnyt koko päivänä muuta kuin käynyt tankilla, pistäytynyt töissä ja piipahtanut apteekissa.

Lienee turha edes sanoa, että kaikki tämä oli ollut täysin turhaa. Rotta oli onnellisesti synnyttänyt siihen mennessä, kun illan hämärtyessä vihdoin ehdin kotiin. Melkein tokaisin, että mokomakin. No ei, ei sentään. Tyydyin vain toteamaan, että kaikki tämä alun alkaen vain siksi, ettei kunnassani ollut kunnon eläinlääkäriä. Joku voisi tietysti myös syyttää hätävarjelun liioittelusta.

Mirja Niskala