Tämä kaikki tapahtui jollain Espoon
näyttelyreissulla. Meitä oli keskisestä Suomesta lähdössä neljä nuorta
naista ja jokunen boksillinen rottia. Takaisinpäin piti tuleman rottia
sitten enemmän ja vähemmän: Jonnalle (ja hieman minullekin) pari komiaa
Siimis-poikaa, Mutikaisille sijoitukseen yksi tytönhupakko, Elinalle kaksi
blue-söpöläistä alkavaan european berkshire –kasvatukseen ja neljä tyttöstä
astutukseen pariin eri paikkaan. No, kyllähän tuolla kuormalla vielä
mahduttaisiin…
Minä lähdin liikkeelle noin kellä 5.15 ja
loput matkaajat oli pakattu kyytiin kutakuinkin kuuteen mennessä.
Kofeiinitablettien voimin minä ajoin suurimman osan matkasta ja onneksi
auton täyttävä räpätys piti aika hyvin hereillä. Jos nyt joku joskus
torkkuikin, niin toisen kanssa juttu jatkui.
Näyttelyssä meillä kullakin oli tahoillaan
työntäyteinen päivä; Hanna ja Elina istuivat kasvattajakurssilla, minä
Mantan sihteerinä ja Jonna assaroi pettejä. Olin aikonut hoitaa jos
jonkinlaista pientä asiaa päivän aikana, mutta peppu pysyi penkissä sen
verran tiiviisti, että hommat ja jutustelu saivat jäädä. Päivän päätteeksi
juuri ehdittiin kyytiin lähtevät rotat jaotella bokseihinsa ja oli jo
mentävä, että ehtisi ihmisten aikoihin kotiin. Tai niinpä tuolloin vielä
luultiin.
Lähdimme Espoosta kuuden pintaan ja
laskeskelin, että neljässä tunnissa olisimme Jyväskylässä huomioon ottaen
välillä suoritettavat koukkauksetkin. Hannalle nimittäin piti hakea Lahdesta
joku häkki ja osa rotista heittää Lievestuoreelle. Mutta pikkujuttuja ja
häkkikin kuulemma oli kätevästi Lahdessa Miia Dysterin työpaikalla, sen kun
vain nappaisi sen kyytiin.
Niin. Asia ei ollut oikeastaan ihan niin
yksinkertainen. Ei alkuunkaan. Kun auto seisoi videoliikkeen edessä ja näin
häkin, joka kyytiin oli tarkoitus ottaa, totesin että meillä on pieni
ongelma. Häkki ei olisi oikeastaan mahtunut autoon vaikka auto olisi ollut
tyhjä, sillä se oli niin korkea, ettei mahtunut peräkonttiin pitkittäin eikä
poikittain, ja pinta-alaltaan sellainen, että tuskin mahtuisi takaovesta
sisään. Ja nyt meitä oli neljä ihmistä ja monta kassillista rottia sen
lisäksi!
Emme uskoneet silmiämme tai parempaa
ymmärrystämme, vaan yritimme häkkiä peräkonttiin sekä hyvällä että pahalla,
mutta tuloksetta. Yritimme puskea sitä takapenkkiläisten syliin poikittain,
mutta lienee turha edes sanoa, että yritys oli aivan toivoton. Häkkiä ei
voinut myöskään laittaa peräkonttiin niin, että luukun olisi sitonut narulla
raolleen, sillä rottaparat autossa olisivat jäätyneet. Siinä sitten
pällistelimme autoa ja jalkakäytävällä kököttävää häkkiä suurina
kysymysmerkkeinä. Aloimme jo katsella toisiamme sillä silmällä, että kukahan
tästä lähtee linja-autolla kotiin… Kun kukaan ei jostain kumman syystä
tarjoutunut (ja eipä tuo olisi hyödyttänytkään, mutta olisihan se ollut
kaunis ele), tuntui tilanne absoluuttiselta umpikujalta.
Viimein päädyin ainoaan vielä kokeilemattomaan
vaihtoehtoon. Päätin sulloa häkin etupenkille. Pitkittäin sitä ei voinut
laittaa, sillä kuski olisi autoon kuitenkin hyvä mahtua. Niinpä sitten
runnoimme toista penkkiä taaksepäin ja survoimme suurta väkivaltaa käyttäen
häkin apukuskin penkin väliin pystyyn. Häkki ei oikeasti sinne mahtunut,
mutta vaihtoehtojen puutteessa se sinne kuitenkin laitettiin. Tämä onnistui
vain pistämällä Miian suurella vaivalla rakentama ja Hannan varsin useilla
euroilla ostama ihana iso häkki luttuun, linttaan ja lontolleen. Häkki oli
muodoltaan lähes tunnistamaton. Mutta niin vain se sinne etupenkille upposi
ja pienellä potkimisella meni ovikin vielä kiinni. Hanna otti tilanteen
siinä määrin rauhallisesti, että epäilen hieman, että tajusikohan hän vielä
täysin mitä häkille oli juuri tapahtunut.
Jotta asia ei olisi mennyt liian helpoksi,
piti nyt aiemman kahden sijasta saada takapenkille mahtumaan kolme ihmistä
rottaboksivuoren alle. Aloimme lastaamaan ihmisiä alle ja sitten bokseja
päälle ja pitkin poikin autoa kaikkiin tyhjiin, vedottomiin koloihin.
Takapenkkiläiset ulvoivat polviaan ja muita ruumiinosia, jotka joko olivat
yhtä lintussa kuin häkki tai muuten vain vailla verenkiertoa. Vihdoin
pääsimme matkaan. Emmekä sitten päässeetkään edes ulos Lahdesta, kun pitikin
jo pysähtyä tankkaamaan. Eikä siinä mitään: riittää sentään kun kuski nousee
autosta. Paitsi että keskimmäisenä istuvan piti päästä vessaan ja kävimme
sitten koko purkamis- ja pakkaamisrumban läpi uudestaan vain jokunen
kilometri edellisen rupeaman jälkeen. Siinä vielä joku kehtasi tulla
koputtelemaan tuulilasiin, että tarkoituksellakos ilman valoja ajatte. Teki
mieli motata, että on kuule nyt vähän muutakin tässä mielessä!
Loppumatka menikin sitten tuskan, hysterian ja
hilpeyden sekaisissa tunnelmissa. Läppä oli varmaan maailman huonointa,
mutta tehosi meihin ja hihittelimme suuren osan matkasta väsymyksen antaessa
kummasti lisäpontta. Loppumatkasta tosin joku kopsautti toista boksilla
päähän pariinkin otteeseen ja pidin mahdollisena, että ennen kotiin pääsyä
takapenkkiläiset saavat vielä aikaiseksi tappelun. Mutta hyvä vaan,
kiertääpähän veri ainakin!
Kello oli puoli kaksitoista, kun olimme
koukanneet rottia Lievestuoreelle, kyytiläiset Jyväskylään ja olimme vihdoin
kotona. Hanna päätti jäädä meille yöksi, ettei tarvitsisi silmät ristissä
ajaa Pieksämäelle. Minä kekkuloin vielä kahteen asti rottien kanssa. Mietin
että olipa aika rankka näyttelypäivä taas kerran. Se on kyllä sanottava,
että vaikka häkin mukilointi oli yöllä tuntunut ihan hyvältä idealta, että
päästään joskus edes kotiin, niin seuraavana aamuna vähän paremmissa sielun
ja ruumiin voimissa se näytti tosi paljon pahemmalta. Siis oikein tosi
surulliselta uudelta häkiltä. Ja nauratti.